Kesän viimeisissä hetkissä on oma taikansa.
Ne ovat yhä hauskoja ja huolettomia, mutta samalla ilmassa voi jo aistia sen ettei tämä ole ikuista. Yleensä tämä tuo loppukesään entistä voimakkaamman tarpeen kokea, elää, seikkailla. Yhtäkkiä jokainen auringonlasku on edellistä kauniimpi ja jokainen kuuma kesäyö täynnä energiaa ja elämää. Koska ne ovat lajinsa viimeisiä.
Oman kesäni viimeiset hetket kuluivat tänä vuonna Kreikan auringon alla, Mykonoksella.
Mykonoksen maine yhtenä maailman villeimpänä bilesaarena oli kyllä koko seurueellamme tiedossa, mutta jotenkin se osasi kuitenkin yllättää. Kauheasti ei tullut nukuttua, mutta kivaa kyllä oli.
Veneilin parhaiden ystävieni kanssa ympäri saaren rannikkoa, pulahtaen tietenkin välillä kirkkaisiin ja käsittämättömän sinisiin vesiin. Söimme illallisia tunnelmallisissa tavernoissa auringon laskiessa horisonttiin. Tanssimme veneellä, tanssimme rantabaarissa, tanssimme altaassa, tanssimme pöydillä, tanssimme aamuun asti. Toistuvasti.
Alushousuni lensivät tuulen viemänä lähellä olleen vesiskootterin kyytiin, mutta onneksi allasbileissä oli melkein soveliasta uida alasti. Samalla huomasin, että uusiin ihmisiin tutustuu yllättävän helposti vähäpukeisenakin. Kävimme myös kuokkimassa kreikkalaisissa häissä, ja muutaman ouzon rohkaisemana liityimme jopa mukaan tansseihin.
Mykonoksen voimaannuttamana olen nyt hyväksynyt sen tosiasian ettei kesää 2016 enää ole. Se oli elämäni rikkain kesä. Se oli kaikkea, vaikkei se oikeastaan ollut mitään. Sen tilapäisyys teki siitä vielä kauniimman. Ja nyt se on vain muisto.
Onneksi ulkona on yhä sen verran lämmin, että voin lähteä tänäänkin shortseissa ulos, vaikka syksy onkin.
Kakkua + sirkushuveja 