Ylevä tarkoitukseni on puhua tänään perinteisistä ja ei-niin perinteisistä runebergintortuista, mutta ensin minun pitää purkaa yksi toinen asia harteiltani.
Kävin tiistaina katsomassa ruotsalaisen Turist-elokuvan, joka kertoo ylempää keskiluokkaa edustavasta kauniista ruotsalaisperheestä, joka joutuu alppimatkallaan laskettelun lomassa kohtaamaan julmia totuuksia itsestään ja ihmisluonnosta. Erinomaisesti ohjattu ja näytelty, rytmiltään kuin klassisen musiikin teos ja äänimaailmaltaan sekä kuvaustyyliltään kuin Kubrickin kauhuelokuva, tämä sysimusta komedia on yksi lähiaikojen ehdottomista suosikeistani. Elämykseen vaikutti toki myös se, että elokuva näytettiin upeassa ja uhanalaisessa Maximissa.
Elokuvaelämystäni varjosti kuitenkin hetkellisesti se kun takanani istunut vanhempi rouva ilmoitti kovaan ääneen erään kohtauksen aikana paheksuvansa ja tuomitsevansa jokaisen, joka kehtaa nauraa kyseisen elokuvan aikana. Rouvan mukaan elokuvassa ei ollut mitään hauskaa, sillä eihän ihmisen hermoromahdukselle voi nauraa. Rouva epäili, että nauruni johtui varmaan siitä, että olen vielä niin nuori etten ymmärrä mitään maailmasta.
Rouva oli tietenkin oikeassa siinä, että olen vielä erittäin erittäin nuori, mutta muilta osin hänen olisi kannattanut ehkä olla hiljaa. Ihmisten huumorintajut ovat erilaisia, sen ymmärrän. Jonkinlainen huumorintaju jokaisen olisi kuitenkin hyvä omata.
Tämän elokuvan huumori ei pohjautunut vitseihin eikä hassuihin hahmoihin. Sen sijaan huumori löytyi oivaltavalla tavalla esitetyistä tavanomaisista tilanteista, joihin kuka tahansa meistä voisi ajautua. Huumori löytyi arkisen elämän tyhjänpäiväisyydestä. Elokuva ei ole perinteinen komedia, mutta se on silti komedia.
Perinteistä on tärkeää pitää kiinni ja niiden ylläpitäminen on monin paikoin itselleni kunnian asia. Samalla olisi mielestäni hyvä muistaa, että myös perinteet elävät ajassa ja muuttuvat sukupolvien mukana. Minusta mikään ei saisi olla pyhää. Kaikelle voi, saa ja pitääkin nauraa.
Nyt voidaan palata itse aiheeseen, eli Runebergintorttupäivään. Runebergin tortut ovat 1800-luvun alkupuolelta asti olleet erittäin rakastettuja leivonnaisia. Mielestäni olisi ihan reilua sanoa niitä Suomen kansallisleivonnaiseksi. Tämäkin perinneherkku voi kuitenkin saada monia muotoja. Minun keittiössäni ne muuttuivat tänä vuonna minimuffinin muotoon. Saa nauttia ja saa nauraa.
Ainekset:
3 kananmunaa
2dl sokeria
1dl tummaa ruokosokeria
100g sulatettua voita
1dl kermaa
0,5dl tummaa rommia
1,5dl vehnäjauhoja
1,5dl mantelijauhoja
1,5dl korppujauhoja
1tl leivinjauhetta
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
runsas ripaus vaniljaa, kardemummaa ja muskottipähkinää
kostutukseen:
0,5dl tummaa rommia
0,5dl Amaretto-mantelilikööriä
sokerikuorrutukseen:
n. 50g tomusokeria
1-2rkl tummaa rommia
lisäksi:
vapaavalintaista hilloa
Ohjeet:
Aloita vatkaamalla kananmunat ja sokerit huolellisesti yhteen. Sekoita sulatettu voi, kerma sekä rommi varovaisesti seokseen. Lisää kuivat ainekset, sitruuna ja mausteet ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Paista voidellussa ja sokeroidussa runebergin torttu –vuoassa (tai syvässä muffinivuoassa) 200-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia, kunnes tortut ovat tummuneet kauniisti päältä.
Kostuta tortut kuumina, anna jäähtyä ja viimeistele sokerikuorrutuksella sekä haluamallasi hillolla. Kokeile rohkeasti myös harvinaisempia vaihtoehtoja; itse kokeilin tänä vuonna appelsiini-granaattiomenaa ja kirsikkaa, jotka olivat molemmat erittäin maukkaita!
Kakkua + sirkushuveja 